Olen miettinyt vähän tarkemmin tuon ensimmäisen postaukseni huomiota "maagisen hetken" odottelusta. Mitä enemmän sitä olen miettinyt, sitä enemmän voin pahoin.

Huomaan tehneeni sitä koko helvetin elämäni. Kun olin ala-asteella, odotin yläastetta. Yläasteella mielessä vilkkui lukioelämä. Talvella kesä ja läskinä laihuus. Ja aina "sitkun...sitkun....sitkun". En ole vieläkään päässyt siihen sitten kuniin, koska sitä ei mitä ilmeisemmin ole. Sen ymmärtäminen ja sen hyväksyminen ja oman ajattelun muuttaminen.. Onko tämä nyt sitten psykoosia?

Elämän realiteetit murtuu ympäriltä ja tuntee olevansa nollapisteessä, alasti..

Ja paskanvitut. Minähän en anna minkään psykologisen soopan nujertaa itseäni. Maailman on minun jos minä sen otan. Olen tässä elämässä runnottu aika monella tavalla, mutta mitäs sitten? Voin jäädä itkemään niitä asioita ja itkeä niitä joka kerta kun nostan tuoppia, mutta mikä muuttuu - ei mikään.

Maailmassa on paljon vakavia asioita, väkivaltaa -fyysistä, henkistä, seksuaalista-, kurjuutta, köyhyyttä... Osa noista asioista on koskettanut minuakin mutta niille pitää antaa perspektiivinsä. Tällä tarkoitan, että unohtaa ei pidä, eikä vähätellä. Mutta myöntää ne osaksi omaa historiaansa, jotain mikä on tapahtunut mutta millä ei ole mitään syytä tapahtua uudelleen. Tulevaisuus voi olla iloa ja naurua ja juhlaa, ja lämmintä välittämistä ja ymmärtämistä kun kohtaa toisen joka mahdollisesti käy historiaasi läpi.

Historiaa, ei nykyisyyttä.

Ja tästä lähtien teen jokaiselle päivälleni oman merkityksensä. Olen opetellut sitä jo jonkin aikaa, ja se saa luvan tulla jäädäkseen. Totta kai joka päivä tekee jotain myös tulevaisuutta katsellen, sillä eräänlaisella sitkun -mentaliteetilla, mutta päivälle pitää saada oma juttu. Tänään se juttu on rullaluistelu rantaan kahvitermoksen ja ystävän kanssa.

 

Katsoin taannoisen Arto Nybergin lähetyksen, jossa otsikossa mainittu herra oli haastateltavana. Huomattavaa on, että kyseinen mieshenkilö oli minulle entuudestaan aivan uppo-outo ja siihen nähden iski tajuntaan kyllä hyvinkin lujaa.

Purevan itseironinen renttu. Älykäs. Hieman häikäilemätön.

Olen joskus toivonut, että olisin saanut elää nuoruuteni silloin kun politiikka oli kaikkien ihmisten mielissä ja puolueilla oli oikeasti jotain väliä. Nykyään kaikkien pääpoliitikkojen mielipiteet ovat populistisesti kiinnittyneet toisiinsa tiiviimmin kuin ahtojää ja kaikki on niin ympäripyöreää ettei osaa sanoa kuka lipoo ja kenen ja mitä. Ahdistuttavaa tasapaksuutta, joka puree kansaan kuin paraskin myrkky.

Olen jotenkin hieman fiksakoitunut ihannoimaan parin-kolmenkymmenen vuoden takaista kulttuurisceneä, pintaa olen vain raapaissut lukemalla muutaman tunnetun henkilön elämänkerrat. Silti kaikkein arveluttavimmat karikatyyrit ovat jotenkin iskeneet kovimpaan.

Ilkka Kylävaara oli kuin tuulahdus tuosta jostain, johon omituisesti tunnen vetoa. Nyberg keskittyi lähinnä tenttaamaan häntä epäonnistuneesta ja mahtipontisesta kiinteistöhankkeestaan, mutta heti huomasi ettei Kylävaara voinut olla mikään pelkkä tavallinen lamassa turpaansa saanut suomalainen.

Mitäköhän tämä pohdinta tulee tekemään minun elämän etsinnälleni? Ei varmaankaan yhtään mitään. Ellen ota tavoitteekseni olla Rouva Kylävaara.

Uh. Rouva-Mikätahansa saa lähinnä paniikin nousemaan pahoinvointina ylöspäin.

Tosin olen jokseenkin varma että tuleva mieheni ja muutkin suhteet tulevat olemaan yhteiskunnallisesti hyvinkin epäkorrekteja. 20 vuotta vanhempien miehien katselu ei julkisesti myönnettynä kauheasti tuttavapiiriä ole lämmittänyt. Ehkä lopetan sitkun tämänkin suhteen. Elämä voi olla siihen turhan lyhyt.

Tämän blogin kaikki aikaisemmat postit on deletoitu. Laihduttaminen on nyt vähän off, osaltaan ihan senkin takia että se sattui onnistumaan. Ongelmana lähinnä on se, että sitku-ajattelu jatkuu jatkumistaan.

Olen tässä koko elämäni odottanut jotain maagista HETKEÄ, josta kaikki alkaisi. Kaikki oikea. Sellainen tyydyttävä elämä, jota voisi vaan elää ja olla siitä kovin onnessaan.

Siihen asti kun näytin omasta mielestäni epämiellyttävältä peilissä, siihen asti oli suhteellisen helppoa ajatella että "sitten kun olen laiha". No tässä sitä ollaan.

Miksi minä en löydä sitä mitä haluan?

Olen tainnut kyllä löytää siihen vastauksen ja se ei hirveästi minua miellytä. Omalla tavallaan varmasti pelottaakin.

En oikeastaan osaa haluta mitään. Eikä se ole laiskuutta, koska aina välillä ajaudun tekemään kovasti töitä asioiden eteen, jotka vaikuttavat yhteiskunnallisesti katsoen kovinkin fiksuilta. Työ vaikka. Koulu. Parisuhde. Mutta haluanko minä niitä ihan palavasti? En voi niin sanoa. Rahakaan ei tunnu missään, sen runsaus tai sen puute. Olenko minä vain jotenkin helvetin turtunut tähän menoon? Jaksan kyllä juosta oravanpyörässä, mutta olen aina katsonut sitä ulkopuolelta vähän ihmetellen.

Parisuhdekin tuntuu ihan vikatilalta. Johtuu varmaan kasvatuksesta, on pistetty pärjäämään yksin eikä kukaan ole koskaan erityisemmin rakastanut. Ei ole vihattukaan, katto on ollut pään päällä ja ruokaa ja tietynlaista jatkuvuuden turvaa.

Minun pitäisi varmaan alkaa elää. Nyt. Mistä sellainen oikein lähtee?